Ranskanperunat

 

Marseillen lentokentän uusi kesällä valmistunut terminaali, loisti valtavuudellaan ja samalla totesin sen tyhjäksi kokoon katsoen. Paljon tilaa, vähän ravintoloita tai liikkeitä, joissa voisi viettää aikaa odottaen lentojen saapumisia. Olin saapunut Nizzan lentokentältä suoraan Marseillen kentälle. Vieraita saapui kello kuuden jälkeen kolme Kati, Eeva ja Merja tai oikeastaan neljä, sillä en saa unohtaa kunniavierasta Peppi Pitkätossua "Pippiä", jolla on tapana seurata Katia, missä ikinä hän kulkeekin. Ryhmä ystäviä olivat valinneet yhteisnimen "Ranskanperunat". Illan pimetessä sivutimme Marseillen moottoritietä pitkin jatkaen Aix-en-Provencen kaupungin ohitse kohti Lourmarinia.  Täältä kiemurteleva tie ylöspäin Luberonin vuorenlaelle ja sieltä alaskulkeva tie Aptin kautta johti meidät kotiin. 

Vieraiden asettuessa yläkertaan aloitin illallisen valmistelun, johon Kati yhtyi ammatillisilla kokkitaidoillaan. 

Keskiviikkona laskeuduimme takaisin Lourmariniin tutustumaan kylään ja nautimme oikein maukkaan lounaan katuterassilla. Lourmarinin pikkuliikkeet ja taidegalleriat lisäävät värikkyyttä tyylikkääseen kylään. Lourmarin sijaitsee Luberonin vuoriston eteläpuolella, jonka vuoksi alue on jo tasaisempaa. Noin kymmenen kilometrin etäisyydellä Lourmarinistä on kylä nimeltä Cucuron. Tämän kylän erikoisuus on sen keskusaukiolla sijaitseva valtava vesiallas, jonka ympärille viikottain tiistaisin asettuu torimyyjät. Altaan toista laitaa reunustaa ravintolat, joista yksi on jopa Michelin tähden tasoa. Kylää voi kulkea ylös alas kapeita kujia pitkin. 

Paluumatkalla kotiin kävimme ostamassa tuoreita vihanneksia ja illallistarvikkeita Freshistä, naapuri leipomosta löytyi rapeat patongit ja rakennuksen päätynurkasta ostettiin illan viinit. 

Kotona iltaa vietettiin Katin kokkauksen johdolla nauttien hyvästä seurasta. 

Torstai on Rousillonin kylän torimarkkina päivä. Tori ei ole valtava, mutta sieltä löytyy aina jotain ruokapöydän tai vaatekaapin täydennystä. Olin saanut kaikki innostumaan balsamiviinietikoista ja taas kerran kohti Roussillon kylän huippua, jossa etikkakauppa sijaitsee. Lempiravintolani oli kiinni, joten päätimme jatkaa matkaa Gordesin kylään lounaalle. Tämän kuuluisan kylän kääntöpuoli on parkkialueet. Niitä on, kalliimpia, kuin muiden kylien ja osat niistä kaukana kylän laidoilla. Ajomatkalla kylään tie kulkee korkeiden kivistä rakennettujen muurien välissä. Muurien takana sijaitsevat yksityiset loma-asunnot. Aivan tien loppupuolella ennen kylää avautuu maisema kylän jyrkänteen reunaan, josta koko Gordesin kylä on tullut tunnetuksi. Kylässä asetuimme linnakkeen takaosassa sijaitsevaan ravintolaan tuulen suojaan. Ravintolassa voi jo huomata miten turistien tuoma vilkkaus on myös vaikuttanut palveluun. Jos maksat kortilla, niin sinulla pitää olla äppi, jonka kautta tilaat ja maksat. Mitä tapahtui niille valkoisia pitkiä esiliinoja pitäville tarjoilijoille. Onneksi tämä on vielä ainoa ravintola, joka on muuttanut palvelustasoaan. En voi kuitenkaan moittia lounasta, sillä se oli maittavaa.

Kun kokki on mukana matkassa, niin aina kotimatkalla pitää pysähtyä ruokaostoksille. Unohtamatta voimakkaasti tuoksuvia juustoja ja Luberonin viinejä. 

Perjantaina ajoimme taas kerran Lourmarinin läpi kohti Aix-en-Provencen kaupunkia. Kahvit Rotonden suihkulähteen reunalla ja sitten perehdyimme vanhan kaupungin kapeiden katujen reunoilla oleviin putiikkeihin. Lounaan nautimme yhdellä vanhan kaupungin aukion reunalla sijaitsevassa bistrossa, jossa Pippikin oli mukana. Lounaan jälkeen laskeuduimme kapeiden katujen kautta vilkkaalle Rotonden aukiolle, josta suojatien toiselta puolelta alkaa moderni kauppakäytävä. Sieltä pääsee hissillä alas parkkihalliin. 

Maksoin parkkimaksun ja työnsin maksukorttini ja parkkilipun takaisin metallikuoreen. Jostain syystä otteeni metallikuoresta lipsahti ja kotelo lähti liusumaan kohti edessä olevia hissejä. Sitten se tapahtui. 

Katsoin tyrmistyneenä, kun kotelo putosi sivuttain kapeaan rakoon jääden näkyviin syvälle paksun laatan alle. Kotelossa oli kaikki maksukortit, ajokortti ja parkkilipuke. Hälytimme henkilökuntaa paikalle ja sitä saapuikin välittömästi ihmettelemään, kenelle vastuu kuuluisi auttaa minua saamaan koteloni takaisin. Mitään mahdollisuutta ei ollut saada sitä takaisin erilaisilla pihdeillä, joita joku avustajista toi paikalle. Paksut laatat oli sementoitu kiinni. Kello oli lähempää neljää iltapäivällä ja avustajien toteumus oli: "Mahdollisesti, ehkä saamme ne ulos maanantaina, sillä nyt on jo perjantai iltapäivä ja kaikki ovat jo lähteneet aperitiiville." Tuntui, kuin maailmani olisi kaatunut siihen. Sovimme parkkihenkilökunnan työntekijän kanssa, että hän avaa minulle portin parkkihallissa, kun olen uloskäynnissä ja soitan hänelle hälyttimen kautta. Tästä lähtien olisin ystävieni avun turvin. Kotimatkan aikana ihmettelimme ja mietimme mahdollisuuksia saisinko enää koskaan korttejani takaisin. Onneksi oli Pizza Perjantai!

Ensin aperitiiville ystäväni Francoisen luokse. Mielenkiintoinen ystäväni toimii vieläkin chefinä ja kokkailee yksityisille asiakkailleen. Francoise lähti mukaan pizza iltaan ja yhdessä kaikki viisi  kävelimme kotikatuni päästä päähän kylän Bar de la Fountainiin, jossa meille varattu pöytä odotti katetulla terassilla. Baarin pizzat ovat aina maittavia ja paikallista Luberonin viiniä tuodaan kannussa sitä mukaan, kuin edellinen kannu tyhjenee. 

Illan jatkoa vielä kotona ja suunnitelmana lauantai aamulla torille Aptiin. Lounas- ja illallistarvikkeet mukaan torilta ja kaupoista. Meitä odotti rento lauantai kotioloissa. 

Sunnuntaina lähdimme kohti kuuluisaa antiikkikaupungia. Matkalla Isle-sur-la Sorgueen maailmani romahti. Olin jo lauantaina yrittänyt moneen kertaan saada yhteyttä mieheeni, puhelin ei vastannut, eikä viestehin vastattu. Sunnuntai aamulla sama juttu, sitten soitin mieheni pojalle, joka myös oli yrittänyt soittaa isälleen. Paikallista valtatietä pitkin ajaen sain puhelun, jossa minua kehotettin pysähtymään. Löysin tien reunalta linja-auton pysäkin ja ajaessani siihen tiesin jo. 

Mieheni oli menehtynyt sairauskohtaukseen yksin mökillä. Ja minä nyt täällä Ranskassa. Emme voineet tässä vaiheessa muuttaa suunta, joten ajoin lähimpään kylään, joka oli Goult. Kylän parkkipaikan reunalla kirkon ovet olivat auki ja sisällä soi rauhallinen kirkoillinen musiikki. Istahdin kirkonpenkille ja itkin. Tapahtumaa oli vaikea uskoa. 

Onneksi minulla oli kolme ystävää tukena, jotka istuivat kirkossa kanssani. Kirkosta lähdettyä menimme aukion toisella laidalla sijaitsevaan baariin, jossa tilasin konjakin. Päivän suunnitelmat saivat jäädä ja ajoimme takaisin kotiin. Kotona alkoi puhelin soida ja viestittelin perheille ja ystäville tapahtuneesta. Minulla oli paluulippu takaisin Suomeen vasta keskiviikkona ja vieraani paluu olisi tiistaina. 

Maantaina toivomukseni oli viedä vieraani Isle-sur-la Sorgueen, jonne olimme olleet matkalla sunnuntaina. Kaupunki maanatnaisin oli tietenkin paljon rauhallisempi, mikä kuitenkin tuntui sopivan ystävilleni. Kaupunkia halkaisee joki, joka kulkee kanaaleissa kaupungin keskustan läpi. Maanantaisin useimmat putiikit ovat suljettu Ranskassa. Ystävät olivat tukenani koko ajan, nyt myös rahallisesti, sillä tässä vaiheessa korttien katoaminen tuntui pieneltä harmilta. Niitä saa aina uusia. Kanaalin reunalla sijaisevassa ravintolassa söimme maukkaan lounaan ja kuljeksimme kanaalien varrella. Paluumatkalla teimme vielä viimeiset ostokset kotiin vietäväksi.

Hyvä ystäväni Hollanista oli päättänyt järjestää minulle paluulipun kotiin aikaisemmin. Näin ollen en jäisi yksin Saint Martiniin, kun vieraani palaisivat kotiin tiistaina. Tiistai aamuna yhteinen matka Marseillen lentokentälle, jonka  kautta takaisin Suomeen, minä yksin ja ihanat "Ranskanperunat" omaa reittiään. 

Tätä kertomusta on ollut vaikea kirjoittaa loppuun saakka. Kiitos Kati, Merja ja Eeva kaikesta tuesta, jota teiltä sain.